Aina kun saa itsensä kammettua sohvalta ylös urheilemaan tietää voittaneensa. Tajuaa päihittäneensä jonkun, pienessä kapinahengessä. Yksi päänahka lisää. Jos ei riitä se että voittaa itsensä ja urheilee, mikä on siis aina hyvä - jopa lenkkeily, niin ainakin se että pääsee ulos tuulettamaan aivoja tuntuu hyvältä. Luulen että jopa pihalla seisoskelu on hyvästä jos sitä vertaa sohvalla makaamiseen. Yhtään väheksymättä kuitenkaan löhöilyn ihanuutta. Pelkkä seisoskelukin auttaa vähän tuulettamaan sammaltavaa aivokoppaa. Väsymys ja laiskotus luultavasti onkin vain liiallista epämäärää päässä.

Eilinen painiotteilla höystetty väsytystaistelu omaa laiskaa puolta vastaan tuottikin tulosta ja nousin lievä kiukku pinnassa sohvalta. Takana oli läpikäytynä kaikki mahdolliset tekosyyt miksi mukava sohva pitäisi muka jättää. Ainut keino niiden voittamiseen onkin vain nousta eikä ajatella mitään. Tämä toimii joka kerta ja on ainut väline. Sen tietää jo kaikki. Ajattelun voikin hoitaa siinä vaiheessa kun on jo päässyt liikkeelle. Yleensä mieleen ei tule mitään muuta kuin "Onneksi lähdin, kyllä se vaan on aina hyvä juttu" ja tähän lisättynä omahyväinen kädenpuristus. Tiesimpäs.

Latasin mp3-soittimeen musiikkia ja nousin pyörän selkään. Sopivan viileä ilma, iltahämärä ja hieman vähemmän ihmisiä liikkeellä. Täydellinen pyöräilysää. Alkuihmetyksen jälkeen valitsin tutun reitin merihaan ja hakaniemen rantoja pitkin katajanokalle. Musiikin vallatessa ajatukset näytti kaikki jotenkin tyylikkäämmältä. Liikenteen melun hukkuessa musiikin alle tuntui pyöräily lähinnä surrealistiselta. Merihaan kohdalla rantaan päästyäni eteen aukesi todella koreat maisemat. Helsinki näytti todella hienolta pimeänvalaistuksessa vaikka en mikään urbaanin lähiöasumisen fanaattinen kannattaja olekaan. Lahden takana välkkyi valoja ja merenpinta heijasteli eri sävyjä. Vaikutelma oli jopa elokuvamainen. Tiedättekö niitä hetkiä kun elokuvassa kaikki näyttää hienolta ja tyyliteltyltä, niinkuin kaikki olisi tarkoin mietitty ja loppuun asti hiottu? Monesti miettiikin että pääsisipä kokemaan tuollaisen näkymän ja tunnelman. Musiikki korvissa teki tehtävänsä, eikä Mew:n soundtrackmainen musiikki varmasti vähentänyt tunnelman intensiteettiä. Orkesterin uusin levy kun on yhtä isoa biisiä, tunnelmointia laidasta laitaan. Jopa niin tunnelmia maalailevaa, että ei oikein tiedä kuunteleeko levyllistä musiikkia vai yhtä pitkää elokuvan tunnusmusiikkibiisiä.

Koko pyöräilykokemus toi taas kerran paljon virtaa ja satulan selässä kerkesi kokoamaan virtaa arkeen monta sohvallamakuu-yksikköä. Ehdimpä tuttuun tyyliin fiilistellä matkan aikana niin paljon, että loppuvaiheessa musiikki alkoi jo tuntua liian tutulta ja maisemat samalta. Äkkiä kotiin ennenkuin tähän tunnelmaan puutuu! Nyt odotellaankin seuraavaa polkureissua. Josko tänään jo lähtisi käymään taas elokuvassa...