Aina kun saa itsensä kammettua sohvalta ylös urheilemaan tietää
voittaneensa. Tajuaa päihittäneensä jonkun, pienessä kapinahengessä.
Yksi päänahka lisää. Jos ei riitä se että voittaa itsensä ja urheilee,
mikä on siis aina hyvä - jopa lenkkeily, niin ainakin se että pääsee
ulos tuulettamaan aivoja tuntuu hyvältä. Luulen että jopa pihalla
seisoskelu on hyvästä jos sitä vertaa sohvalla makaamiseen. Yhtään
väheksymättä kuitenkaan löhöilyn ihanuutta. Pelkkä seisoskelukin auttaa
vähän tuulettamaan sammaltavaa aivokoppaa. Väsymys ja laiskotus
luultavasti onkin vain liiallista epämäärää päässä.
Eilinen painiotteilla höystetty väsytystaistelu omaa laiskaa puolta
vastaan tuottikin tulosta ja nousin lievä kiukku pinnassa
sohvalta. Takana oli läpikäytynä kaikki mahdolliset tekosyyt miksi
mukava sohva pitäisi muka jättää. Ainut keino niiden voittamiseen onkin
vain nousta eikä ajatella mitään. Tämä toimii joka kerta ja on ainut
väline. Sen tietää jo kaikki. Ajattelun voikin hoitaa siinä vaiheessa
kun on jo päässyt liikkeelle. Yleensä mieleen ei tule mitään muuta kuin
"Onneksi lähdin, kyllä se vaan on aina hyvä juttu" ja tähän lisättynä
omahyväinen kädenpuristus. Tiesimpäs.
Latasin mp3-soittimeen musiikkia ja nousin pyörän selkään. Sopivan
viileä ilma, iltahämärä ja hieman vähemmän ihmisiä liikkeellä.
Täydellinen pyöräilysää. Alkuihmetyksen jälkeen valitsin tutun reitin
merihaan ja hakaniemen rantoja pitkin katajanokalle. Musiikin
vallatessa ajatukset näytti kaikki jotenkin tyylikkäämmältä. Liikenteen
melun hukkuessa musiikin alle tuntui pyöräily lähinnä surrealistiselta.
Merihaan kohdalla rantaan päästyäni eteen aukesi todella koreat
maisemat. Helsinki näytti todella hienolta pimeänvalaistuksessa vaikka
en mikään urbaanin lähiöasumisen fanaattinen kannattaja olekaan. Lahden
takana välkkyi valoja ja merenpinta heijasteli eri sävyjä. Vaikutelma
oli jopa elokuvamainen. Tiedättekö niitä hetkiä kun elokuvassa kaikki
näyttää hienolta ja tyyliteltyltä, niinkuin kaikki olisi tarkoin
mietitty ja loppuun asti hiottu? Monesti miettiikin että pääsisipä
kokemaan tuollaisen näkymän ja tunnelman. Musiikki korvissa teki
tehtävänsä, eikä Mew:n soundtrackmainen musiikki varmasti vähentänyt
tunnelman intensiteettiä. Orkesterin uusin levy kun on yhtä isoa
biisiä, tunnelmointia laidasta laitaan. Jopa niin tunnelmia
maalailevaa, että ei oikein tiedä kuunteleeko levyllistä musiikkia vai
yhtä pitkää elokuvan tunnusmusiikkibiisiä.
Koko pyöräilykokemus toi taas kerran paljon virtaa ja satulan selässä
kerkesi kokoamaan virtaa arkeen monta sohvallamakuu-yksikköä. Ehdimpä
tuttuun tyyliin fiilistellä matkan aikana niin paljon, että
loppuvaiheessa musiikki alkoi jo tuntua liian tutulta ja maisemat
samalta. Äkkiä kotiin ennenkuin tähän tunnelmaan puutuu! Nyt
odotellaankin seuraavaa polkureissua. Josko tänään jo lähtisi käymään
taas elokuvassa...
tiistai, 11. lokakuu 2005
Kommentit